Nuotta oli vedetty rantaan. Kaloja tuli vähäinen määrä. Höytiäinen oli tänä suvena perin saita. Miesten ryhmä istuskeli rantakivillä. Selät märkinä äskeisestä ponnistelusta he siinä kyyhöttivät. Nuottakunnan vanhin kaivoi taskusta piipun.
– Allakan kannessa on nyt vuosiluku 1900. Vanha vuosisata on kääntynyt kyljelleen, sanoi hän ja paineli kyhmynivelisellä etusormellaan tupakkia piipun koppaan.
– Ei vaan näytä onni kääntyvän. Kasvu on kehno pellolla ja järvi nirso luovuttamaan omaansa.
– Mahtaako onni kääntyäkään, murahti mies viereiseltä kiveltä.
– Pohjois-Karjala on niin kivenkarua korpea, ettei täällä vauraus viihdy vaikka miten hiessä heiluisi.
Hän tuijotti hetken sätkytteleviä kalanpyrstöjä.
– Etelässä on toisin. Helsingissä vallankin.

Poika syrjäkivellä mutusteli eväsleipää. Hän seurasi valppaasti vanhempien miesten keskustelua. Ja olihan hän asian itsekin tajunnut. Kotona Mäntyvaarassa oli työtä tehty aina ja ankarasti. Luonto vaan oli kitsas antamaan antimiaan. Ja kun työstä ei näy tulosta, niin työn ilo laimenee.
Sinne etelään täytyy päästä.
Niin ajatteli poika.
Sinne, missä on mahdollisuuksia. Missä myös näkee ja tuntee, jos on työnsä hyvin tehnyt. Mutta ei sinne suinpäin kannata lentää. Siipensä voi polttaa. Ensin on käytävä opit, että osaa taiten toimia.

Polvijärveläinen nuottapoika Samuli Pajarinen sai kukistaa monet suvun ennakkoluulot ja myös opiskelun aiheuttamat rahoitusvaikeudet ennen kuin hänelle aukenivat Joensuun lyseon ovet. Oppikoulu oli pojalle kuin toinen maailma. Tiedonjanolle löytyi uusia ja taas uusia kohteita. Joensuun lyseolla oli sitä paitsi perinteet. Koulu kasvatti oppilaitaan tiukasti. Lyseon pojista haluttiin muotoilla nuoria miehiä, jotka pystyisivät omatoimisuuteen elämässä.
Koulun piirissä Samuli tutustui toisten yhteiskuntaluokkien nuoriin. Se avarsi hänen sosiaalista näkemystään. Siellä lyseon reippaassa toverikuntapiirissä muotoutuivat läpi elämän kestävät siteet moneen koulutoveriin.

Samuli Pajarinen kävi kuusi luokkaa Joensuun lyseota vuosina 1900-1906. Äiti Marian ja isä Juhon hyvien toivotusten saattamana lähti Samuli etelään, Helsinkiin, syksyllä 1906. Turvana olivat opintolainat, mitkä hyvien naapureitten avulla olivat järjestyneet. Nämä lainat olivat peräti välttämättömät, sillä edessä oli, siihen aikaan, kolmen vuoden oppijakso Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa, minne nuori mies oli pyrkinyt ja hyväksytty.
Kaupallinen ala kiehtoi nuorukaisen mieltä. Opinnot edistyivät hyvin. Edistymisen mukana kasvoi myös usko ja luottamus tulevaan ammattiin. Se olikin välttämätöntä, sillä henkistä tukea hän ei suvultaan saanut, koska kaikki suvun naiset ja miehet olivat tähän asti aina saaneet elantonsa maasta ja järvestä.
Nuori mies oli ottanut rohkean askeleen. Hän joutui yksin luomaan kaupallisen elämänuransa.

Uusi Rautakauppa H. Leminen sijaitsi Helsingin keskustassa, Sokoksen nykyisen tavaratalon paikalla. Liikkeen palkkalistoille kirjoitettiin vuonna 1909 juuri kauppaopistosta päässyt Samuli Pajarinen. Hänestä tehtiin aluksi konttoristi ja hän aloitti työskentelynsä innostuneesti. Työpaikka oli siksi mieleinen, että jonkin vuoden kuluttua, kun Pajarinen oli liikkeen prokuristi, hän osti useita Uuden Rautakaupan osakkeita. Rahat, kuusituhatta markkaa, hän oli saanut lainana joensuulaiselta kauppaneuvos Piipposelta. Vanha kauppaneuvos oli tutustunut omien poikiensa seurassa Samuliin. Kokeneena ihmistuntijana hän tajusi, että Samulilla oli yrittäjän luonne. Siksi hän oli tukenut poikaa jo tämän opiskeluaikoina. Siksi hän luottavaisesti antoi lainan myös osakkeiden ostoon.
Hänen luottamuksensa oli oikea. Uusi suomalainen yrittäjä tunnusteli jo uransa alkua.

Itäinen Heikinkatu 9, 11, 13 (nykyisin Mannerheimintie 5, 7). Brander Signe HKM, Valokuvaaja 1907. Helsinki City Museum

Rohkeat päätökset vaativat taakseen katetta. Eivät ainoastaan rahaa vaan ennen kaikkea henkistä. Liike-elämässä joutuu usein ottamaan riskejä. Pieniä ja suuria. Niissä on katteena liikemiehen omaisuus. Mutta omaisuus ei kauan kestä, ellei hänellä ole kaupallista koulutusta, ellei hän tunne pelin sääntöjä. Sitäpaitsi hänellä täytyy olla kyky vetää asioitten kimpusta oikeat johtopäätökset ja päätökset. Hänen on oltava ahkera työssään. Usko onnistumiseen ei saa horjua missään kriisivaiheessa.

– Entäpä jos perustaisin oman yrityksen?
Ajatus alkoi toistua Samuli Pajarisen mielessä. Hän punnitsi uudelleen ja taas uudelleen katteensa suhdetta otettavaan riskiin. Hän kysyi kokeneilta liike-elämän miehiltä neuvoja ja arviointeja mahdollisuuksistaan.
Kauppias Nikander, jolla oli nahka- ja kenkäalan liike Helsingissä ja joka vuosia oli seurannut nuoren Pajarisen edesottamuksia, innoitti eniten lausuessaan:
– Sinulla on oikea ote, Samuli. Kehoittaisin sinua yrittämään itsenäisenä liikemiehenä.
Niin myi Samuli Pajarinen omistamansa Uuden Rautakaupan osakkeet ja niillä saaduilla varoilla sekä tavaraluotoilla perusti Valjasliike Oy:n syyskuussa 1912.
Erohankkeista kuultuaan johtaja Leminen tarjosi prokuristilleen suurempaa osuutta Uudesta Rautakaupasta. Pajarinen oli kuitenkin päätöksensä tehnyt eikä sitä enää muuttanut.
Valjasliike Oy:n osakepääomaksi merkittiin 10.000,00. Osakkaita oli alkuaan kymmenkunta, jotka kuitenkin maksoivat heikonlaisesti osuuksiaan. Pajarinen lunastikin suurimman osan niistä itselleen vuosien 1913-1915 aikana.
Vajaan osakepääoman vuoksi muodostuivat tavaraluotot tärkeiksi. Åströmin Nahkatehdas Oulussa ja Rauman Nahkatehdas uskoivat nuorukaisen onnistumiseen ja antoivat tavaraa luotolla. Niin aloitettiin.
Ennen pitkää Veljekset Åströmin Nahkatehdas ja Valjastehdas, todettuaan varovaiset ostot ja täsmälliset maksut, kirjoittivat Valjasliike Oy:lle myöntävänsä kolmen kuukauden maksuajan. Sitä Samuli pyrki käyttämään vain joissakin tilanteissa.

”Katteista tärkein” oli kuitenkin Anni Aleksandra Tuominen, satakuntalainen kaunotar, vilkas ja ahkera nuori nainen, jonka kanssa Samuli Pajarinen solmi avioliiton vuonna 1911.  Neiti Tuominen oli käynyt Neoviuksen pitkän kutomakurssin. Naimisiin mentyään hän hankki kutomakoneen, palkkasi muutaman apulaisen ja ryhtyi ahtaissa kotioloissa valmistamaan kudonnaisia helsinkiläisiin liikkeisiin. Tuotteet menivät hyvin kaupaksi ja ansioillaan nuori rouva maksoi perheen arkipäivien kulut. Näin liikeni Samulin tulot kokonaan Valjasliike Oy:lle, mikä alkuaikoina nielikin kaiken.

Itäinen Viertotie 9:ssä, nykyisessä Hämeentie 12:ssa, oli rakennuksen alempi kerros kivestä, ylempi puusta. Kadulta johtivat korkeat raput Valjasliike Oy:n ovelle. Itäinen Viertotie oli Söörnäisten valtakatu ja liikekatu, mutta itse liikehuoneisto ei suinkaan ollut paras mahdollinen.

Suomettaressa ja muissa päivälehdissä ilmoitettiin avattavasta valjasliikkeestä. Ilmoituksien
avulla toivottiin yleisön mielenkiinnon heräävän uuteen liikkeeseen. Tätä korosti erikoisesti Aarne Kauppila, eräs yhtiön osakas ja Samuli Pajarisen opiskelutoveri.
Ilmoitukset auttoivat. Ensimmäisenä päivänä möi nuori johtaja muun muassa ajurin silat. Päiväkassa oli rohkaiseva. Solmu oli avattu. Lanka lähti juoksemaan.

Itäinen Viertotie 9, 11. Nykyinen Hämeentie 12, 14. Brander Signe HKM, Valokuvaaja 1908. Helsinki City Museum

Myytävät artikkelit olivat valtaosaltaan valjastavaraa: mäkivöitä, suitsia, päitsiä, työ- ja ajurin siloja, länkiä ja kuolaimia. Hevosenkengät, hokkinaulat, hevossukat ja rukkaset olivat siististi ryhmitelty myymälän hyllyille. Telineissä riippui erilevyisiä platti- ja mänttihihnoja.
Nahkojen myyntikin aloitettiin. Karkeat nahat, varsinkin pohjanahka, mäntti ja platti olivat myyntiartikkeleita. Varastot olivat alkuvuosina haitallisen pieniä, koska nuori johtaja pyrki maksamaan ostot käteisellä, ei niinkään luottovaikeuksien vuoksi, vaan saadakseen ostot yhtiölle edullisemmiksi.

Parhaat asiakkaat olivat helsinkiläiset ajurit, jotka nopeasti hyväksyivät Valjasliike Oy:n tavaran ja kohtelun. He tulivat sinne kuin kotiinsa.
Pika-ajurit ostivat ajurinsiloja sekä muita valjaita. He teetättivät liikkeessä rattaittensa pyöriin paksut kumit. Valjasliike tuotti kumit Pietarista. Niitä asetettiin paikoilleen usein yömyöhällä. Se oli kovaa työtä, mutta silti siinä joskus oli ”apumiehenä” nuori Anni-rouva, joka ei töitä säikkynyt.
Ajurit ostivat sekä luotolla että käteisellä. Edelliset merkittiin pitkään, kapeaan kirjaan, mistä sitten tarkattiin erääntymispäiviä. Ajurit hoitivat luottokauppansa hyvin.
Muita suurempia asiakkaita olivat Arvidsonin kuljetusliike ja virvoitusjuomatehtaat, joiden karvaiset konit kopsuttelivat Helsingin kivettyjä katuja, vetivät raskaita virvoitusjuomarattaita ja kuluttivat valjaita.
Myös ympäristössä asuvista muodostui uskollinen asiakaspiiri sen jälkeen, kun liike, alkuvuosien mentyä, muutettiin edustavampaan huoneustoon Hämeentie 2:een.
Myymälä avattiin siihen aikaan kello 7 aamulla ja suljettiin iltapimeällä kello 19-21. Kun sulkemisajan jälkeen jouduttiin vielä tekemään kirjanpitotyöt sekä korjaukset, jotka venyttivät nukkumaanmenoa aina puoleen yöhön, ei vuorokauteen enää muita harrastuksia mahtunut.

Yhteiskuntaelämän rytmihäiriöt saattavat pahasti haitata yrityksen toimintaa.
Vuonna 1913 tammikuussa aloittivat rakennustyöläiset lakon, mitä kesti seitsemän viikkoa. Raha ei enää liikkunut. Ihmiset tulivat varovaisiksi eivätkä ostelleet. Ajureilla ei ollut ajoja. Valjasliike Osakeyhtiön päiväkassat pienenivät.
Seuraavana vuonna puhjennut maailmansota ehkäisi edelleen kaupan normaalia käyntiä. Jouduttiin myymään toisia tavaroita tappiolla. Nyt kysyttiin johtajalta uskoa.
Samuli Pajarinen uskoi selviävänsä eikä luopunut yrittämästä.
Seuraavina vuosina kauppa alkoi elpyä.

Ensimmäinen maailmansota vuonna 1914. Hevosten pakkoluovutusta sotaan Kauppatorilla.

Myytävät tavarat ostettiin jatkuvasti aikaisemmin luetelluista tehtaista. Mutta asiakkaitten tilatessa jotain erikoista tavaraa, oli se erikseen hankittava satulasepän työpajoista.
Nyt vuokrattiin Hämeentie 2:n piharakennuksesta verstashuoneusto, missä alkoi oma valjaitten ja muun nahkatavaran valmistus satulaseppä Rajalan johdolla.
Vuosina 1916-1917 kasvoi valjaitten myynti tasaista vauhtia. Aloitettiin tukkumyynti. Se lisäsi oman valjasvalmistamon työtilauksia. Jouduttiin ottamaan uusia työntekijöitä. Sesonkiaikoina oli heitä parikymmentä. Elantokin teetätti näinä vuosina satulasepäntyönsä Valjasliike Oy:ssä.

Kansallis-Osake-Pankki oli Valjasliike Oy:n pankki alusta lähtien. Suhde oli asiallinen ja miellyttävä molemmin puolin. Pankin johtajat oppivat tuntemaan Samuli Pajarisen säännöllisenä, asiansa hoitavana liikemiehenä. Niinpä pankki antoi kireimpinäkin aikoina luottoa Valjasliike Oy:lle. Silloin, kun sitä kipeästi tarvittiin.

Vapaussotavuosi 1918 toi tullessaan vastoinkäymisiä. Punakaartilaiset hakivat pakko-otoilla Valjasliike Oy:stä hevoskuormittain tavaraa. Etupäässä valjaita, remmejä ja saappaita. Suurinta osaa otoista ei koskaan maksettu takaisin.
Levoton aika, luottotappiot, pula elintarvikkeista ja työttömyys heikensivät liikkeen käteiskauppaa suuresti. Pahinta oli, että johtaja Pajarinen sairastui keuhkokuumeeseen, eikä kyennyt muutamaan kuukauteen hoitamaan liikettään. Rouva Pajarisen oli hoidettava kaikkea.
Hän panikin asiat kulkemaan normaalia rataa, järjesti pankkivelan ja hoiti siinä ohessa sairasta miestään, huolehti kodista ja lapsesta.
Kun elintarvikkeiden saanti vaikeutui Helsingissä, lähti rouva Pajarinen Satakuntaan, kotipitäjäänsä hakemaan ruokaa. Matka oli seikkailurikas ja jännittävä, koska rouva joutui matkaamaan kummankin taistelevan puolen joukkojen välissä. Hänellä ei myöskään ollut matkustuslupaa. Ruokatavarat tulivat kuitenkin hänen mukanaan Helsinkiin. Rohkeus ja tarmokkuus olivat tuoneet myönteisen tuloksen.

Sodan jälkeen elpyi kaupankäynti. Vuosina 1919-1921 Valjasliike Oy:n myyntiluvut nousivat tasaisesti ja miellyttävästi. Vuonna 1919, syyskuun kahdentenatoista päivänä otettiin liikkeen palvelukseen herra Vilho Väisänen, joka sitten lähes kolmekymmentävuotta toimi yhtiön prokuristina ja taitavana myymälänhoitajana.
Keväällä 1921 lopetettiin Valjasliike Oy. Yhdeksän vuotta kestänyt vaiherikas alkujakso oli päättynyt.

Artikkelin kirjoittaja on Toivo ”Topi” Vuorinen (3. syyskuuta 1918 Vaasa – 28. helmikuuta 2015 Espoo).

Artikkelin pääkuva: Eläintarhantie ja Eläintarhanlahti. Brander Signe HKM, Valokuvaaja 1911. Helsinki City Museum