Mytologia: jumaluustarustot ja myytit

Mytologia sana on peräisin kreikan kielestä ja sillä tarkoitetaan jonkin kieliryhmän tai kansan piirissä tunnettuja myyttejä (kertomuksia jumalista, jumalattarista ja jumalolennoista) tai aiheeltaan samantapaisten myyttien sikermiä. Hedelmällisyys, syntymä, rakkaus, sota, kuolema ja erilaiset sankarit yhdistävät kulttuureja yleismaailmallisesti näiden jumalhahmojen ja tarujen kautta.

Muinaisten kulttuurien luomat legendaariset tarinat ovat aistittavissa vielä vuosituhansien jälkeenkin, ne auttavat meitä edelleen ymmärtämään maailmaamme ja ihmistä, jopa kokonaisia kansoja itseään. Esimerkiksi Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, kansanrunot sankareineen ja tapahtumineen luomismyytistä alkaen ovat suomalaisen identiteetin pohja, vaikuttaen siten edelleen kulttuuriin ja taiteeseemme.

Energiakeskus Indigo on aloittanut mittavan tutkimus- ja kirjoitustyön kootaakseen parhaimmat palat eri maiden ja mannerten upeista myyttisistä hahmoista ja esineistä, joiden symboliikka kiehtoo mieltä mielikuvituksellisuudellaan.

Osa Kalevalan ensimmäisestä runosta

Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu, lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:
”Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani.”

Niin silloin ve’en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse,
Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.

Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi
uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa.
Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.

Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.

Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.

Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat;
pä’in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.

Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle:
luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.

Teksti lainattu verkkosivuilta Project Gutenberg, www.gutenberg.org/ebooks/7000