Tätä blogitekstiä kirjoittaessa lupiinin kukinta etenee aaltona Hangosta Nuorgamiin, kuten se on tehnyt jo vuosikymmeniä ennen kesää 2021. Uutena ilmiönä huomattakoon, että kysymys lupiineista on liittynyt kansakuntaa jakaviin, perimmäiseltä luonteeltaan poliittisiin keskustelunaiheisiin.
Tiedämme tämän: lupiini on tuotu Suomeen Pohjois-Amerikan mantereelta koristekasviksi puutarhoihin 1900-luvulla. Aikanaan vain pienessä määrin luontoon karanneet lupiinit ovat yleistyneet, ja erilliset esiintymät ovat käytännössä kasvaneet toisiinsa kiinni varsinkin maanteiden varsilla. Tiedämme myös tämän: lupiini oltaisiin voitu helposti torjua, kun sen esiintyminen rajoittui pihojen ja puutarhojen ympärille.
Kun lupiini jo vuosia sitten oli siirtynyt osaksi suomalaista luontoa, alkoi ympäristöhallinnosta kuulua ääniä ja uusia luokittelua kyseisen kasvin haitallisuudesta. Julistettiin sota lupiineja kohtaan, hieman samaan malliin kuin Yhdysvalloissa 2001 terrorismia vastaan. Koska lupiineita ei olla pystytty hävittämään, ympäristöhallinnon luokittelut ja äänenpainot ovat muuttuneet samankaltaisiksi kuin kyseessä olisi vihollisen maahanhyökkäys.
Lupiinin hävitys tuottaa haasteita: vahva pääjuuri ulottuu syvään ja jokainen juurenkappale on periaatteessa leviämisyksikkö. Lupiini kukkii runsaasti ja sitä pölyttävät mielellään kimalaiset ja mehiläiset, huolimatta niistä väitteistä, joiden mukaan lupiini vähentää sitä peräänkuulutettua luonnon monimuotoisuutta. Kyllä minäkin kävisin kimalaisena lupiininkukilla, jos vaihtoehtona olisi moottoritien penkka täynnä juolavehnää! Pölyttäjien ansiosta lupiini tuottaa runsaasti siemeniä, jotka säilyvät normaalisti satoja vuosia ja suotuisissa oloissa tuhansia vuosia. Kasvin niittäminen ei auta, koska tuloksena tapahtuva kukkaverson menettäminen ohjaa vain kasvua runsaammaksi.
Lupiinin hävityskeinoista myrkytys on kaikkein tuhoisinta ihmistä itseään vastaan. Yleisesti käytetty, vaarattomaksi väitetty glyfosaatti on salakavala myrkky, joka kulkeutuu vesien mukana ja hajoaa vasta vuosikymmenien kuluessa. Jos joku epäilee asiaa, niin voi kysyä itseltään, miksi kemikaali- ja lääkejätti Bayer käyttää asiassa suunnattomia summia oikeudellisten prosessien ’järjestelyihin’.
Alamme lähestyä ongelman raadollisinta ydintä, nk. Fiksun ihmisen paradoksia. Eli: kuinka järkevinä pitämämme ihmiset julistavat jo valmiiksi hävityn sodan kasvia vastaan, jonka kanssa ei voi mitellä voimiaan aiheuttamatta suunnatonta vahinkoa. Ympäristöhallinto käyttäytyy kuin arvaamaton puhemies Mao kommunistisessa Kiinassa ja vyöryttää nuorisokaadereita lajinhävitystalkoisiin, erottelukyvyttömien aikuisten säestämänä. Tässä pelissä jokainen etana on espanjansiruetana, jokainen palsami jättipalsami ja jokainen muuta perusteleva vähintäänkin epähyvä ihminen, salaliittoteoreetikko ja kenties Dalai Laman trolli. Jälkimmäinen selitettäköön sillä, että alkuperäisessä luonnossa jättipalsami kasvaa Himalajalla… Nk. Fiksulle ihmiselle tulee harvemmin mieleen, että jokainen päivänkakkara, jokainen kissankello ja jokainen ketoneilikka tässä maassa on ihmisen aikanaan tänne tuoma luontokappale. Kuten myös lupiini. Arvaan kuitenkin, että luonnehtimani Fiksun ihmisen loppukaneetti asiassa on tämä: ”Niin, mutta kuitenkin!”
Kirjoittaja Matti R. Kouvo
Karhun luonteella ja kiertoilmaisunimellä (= kouvo) varustettu metsien kaikkiruokainen kulkija, joka palvelee henkistä yhteisöä ajoittain kriittisellä, mutta hyväntahtoisella murinalla.
Facebook: Hylkeenharmaa Haukijahti
