Jos ihmisessä on paljon vaille jäämistä, hän ei uskalla antautua rakkauden syliin. Rakkaudensyli on niin valaiseva, että kaikki kipumme tulevat näkyviin. Joskus noiden kipujen kokeminen saattaa tuntua kuin pahoinpitelyltä – meillä ei ole kapasiteettia ottaa niitä kaikkia, vuosia alaspainettuja, vastaan kerralla. Niitä ei kannata yrittääkään kohdata yhdessä yössä. Rakkauden suurin voima piilee hyväksynnässä. Hyväksyntä vapauttaa paranemiselle.
Ajattelemme, että rakkaus parantaa, ja näin onkin. Mutta vain ihmisen omasta tahdosta. Jos tahtomattamme haluamme rakastaa väkisin jonkun ehjäksi, rakastaa ehjäksi jonkun, joka ei yksinkertaisesti ole valmis kohtaamaan kipujaan, onko se rakkautta. Vai sittenkin jotain muuta?
Haluammeko muovata tuon ihmisen meille sopivaan muottiin, helpommin rakastettavaksi? Haluaisimme niin nähdä hänet ilman hänen kipujaan.
Kun rakastamme, ensin hyväksymme.
Rakkaus alkaa hyväksymisestä.
Vaikeinta elämässä onkin hyväksyä asiat sellaisenaan kuin ne ovat. Myös itsensä. Hyväksyminen ei tarkoita silti kaikkien asioiden sallimista. Se ei tarkoita, että sallisimme vahingoittavaa kohtelua itseltämme tai toiselta. Rakkaudessa tärkeintä on rajat. Voimme hyväksyä asiat rakkauden kehän sisäpuolelta ilman, että asetamme itsemme alttiiksi väärin kohtelulle.
Hyväksyminen tarkoittaa, että sallimme ja hyväksymme nykyhetken näyttäytyä meille sellaisena kuin se on. Hyväksymme asiat juuri sellaisena kuin ne itsessämme tai toisessa ovat. Hyväksyminen on ainoa tie muutokseen. Vastustuksen tilasta emme jätä tilaa muutokselle, vaan energia on ikään kuin lukittu siihen miten näemme, että asioiden pitäisi olla. Todellinen muutos lähtee kuitenkin aina ensin hyväksymisestä.
Jos ongelmaa ei näe koko laajuudessaan, sitä ei voi muuttaa. Siksi riippuvuuksistakin voi parantua vasta, kun ensin myöntää ne. Hyväksyy.
Totuus tekee kipeää. Nykyhetken paljas näkeminen ja todellisen tilamme hyväksyminen voi tehdä todella kipeää. Mutta tuossa kipeässä tunteessa piilee sen viisaus. Se on meille portti parempaan. Kun tunnemme kivun sillä voimalla kuin se meissä on, niin samalla tiedämme, että paraneminen on todella alkanut. Tuskallisemmassa hetkessäkin voi siis tuntea kiitollisuutta siitä, että uskallamme olla viimein omalla puolellamme ja rakastaa itseämme niin paljon, että meissä on kykyä nähdä asiat sellaisena kuin ne ovat. Hyväksymme itsemme kaikkine keskeneräisyyksinemme ja kipuinemme.
Tätä elämän umpikujat yrittävät meille näyttää. Tie nousee pystyyn, jotta kääntyisimme itsemme puoleen. Se mitä pidämme epäonnena, voikin olla suuri siunaus. Elämä yrittää saada meidät kääntymään itsemme puoleen. Nähdäksemme, että kipumme ovat ainoa asia, jota yritämme paeta.
Vasta, kun hyväksymme kipumme, voimme alkaa parantua.
Rakkaudella ei ole ”hyvää tarkoittavaa” omaa agendaa.
Näin joskus unen missä menin hylättyyn autiotaloon. Tiesin, että siellä oleilee sarjamurhaajan henki. Näin hengen ja sain vangittua sen saviseen astiaan. Päätin unessa, että lähetän hengelle paljon rakkautta ja valoa, jotta se pääsee eteenpäin välitilasta, johon se oli jumiutunut menneiden tekojensa kärsimykseen. Lähetin kaikella voimallani hengelle rakkautta ja astia alkoi täristä. Lopulta siitä lensi kansi pois ja henki syöksyi kivuliaan äänekkään huutonsa saattelemana ilmaan. Rakkauslähetykseni vaikutuksesta se huusi kipujaan ja muuttui koko ajan kirkkaammaksi valoksi. Lopulta se räjähti kappaleiksi.
Unen kautta ymmärsin, että vaikka tarkoitin tekoni rakkaudelliseksi, se aiheutti valtavasti kipua tuossa hengessä. Se oli sille kuin väkivaltaa. Kaikki sen elämän aikana tehdyt vahingolliset teot, se joutui kohtaaman nyt pakotetusti kerralla. Se oli sen psyykkeelle liikaa ja se koki valtavaa kipua. Unen jälkeen jäin miettimään rakkauden ilmentämistä.
Näin me tarkoitamme hyvää usein myös läheisillemme. Vaikka monellakaan ei ole yhtä paljon tuskaa repussa kuin tällä hannibaalilla, on sitä kuitenkin riittävästi siihen, ettei sen kohtaaminen mitenkään kerralla ole mahdollista. Paraneminen on siksi usein pitkä prosessi.
Periaatteessa paraneminen ja muutos voi tapahtua nopeastikin, mutta se riippuu täysin ihmisen tämän hetken turvan tunteesta ja psyykkisestä tilasta paljonko pystyy ottamaan kipua vastaan nyt. Kipu on kipua aina vaikka sen voitelisikin rakkaudella. Kipu sattuu, se tuntuu pahalta. Se saa helposti suojamuurimme pystyyn. Juuri ne samat muurit, jotka ovat olleet aina meitä kivuiltamme suojelemassa. Defensseillä on ollut oma tärkeä tehtävänsä. Joku voisi sanoa ettemme enää tarvitse niitä, mutta tuon viestin perillemeno ei ole aina niin yksinkertaista. Ihmisen tulee todella uskoa ja tuntea se ensin. On tultava oma kokemus siitä, että viimein on turvallista olla ilman suojiaan. On myös oltava turvaa, tilaa ja voimavaroja käsitellä nousevaa kipua. Ja oma tahto siihen. Ilman omaa valintaa ja tahtoa luopua menneen kivusta, ei tapahdu paranemista.
Miksi satutamme eniten niitä joita rakastamme?
Kun saamme rakkautta ja rakastamme, egomme voi alkaa nähdä tuon toisen ihmisen vihollisena. Ja sitä rakastava ihminen onkin, – kaikessa rakkaudessaan hän on parantava ”vihollinen” kivuillemme.
Kipumme harvoin vapaaehtoisesti haluavat tulla näkyviin ja parantua. Koko aiempi elämämme on saattanut perustua kipumme välttelyyn ja tuosta välttelystä on muodostunut tavallinen tilamme, koko elämämme, turvapaikkamme. Kun joku uhkaa turvallista, vaikkakin kärsimystä aiheuttavaa, tilaamme niinkin väkevällä voimalla kuin rakkaus on, saatamme ottaa järeämmät keinot käyttöön estääksemme ”tunkeutujaa” tulemasta lähemmäs.
Tällöin alamme suojata kipuvyöhykettä rakkaudelta. Egomme tietää, että jos rakkaus pääsee suojavyöhykkeemme rajojen yli, kipujemme on tultava esiin ja se tarkoittaa niiden kuolemaa.
Jos läheisesi käyttäytyy defensiivisesti rakkauttasi kohtaan, hän on ehkä tottunut siihen, ettei kukaan ole koskaan hyväksynyt ja sallinut hänen kipujaan. Niitä on pitänyt oppia peittelemään. Mielen on silloin vaikea uskoa, että elämäämme olisi tullut tälläkään kertaa ihminen, joka kestäisi koko paketin mitä meissä on. Silloin torjumme rakkauden käyttäytymällä rakastavaa ihmistä kohtaan haavoittavasti. Vaikka emme sitä todellisuudessa haluaisikaan. Sielumme ei haluaisi. Ja egomme kokee siitä syyllisyyttä.
Kun menneisyys astuu nykyhetken näyttämölle alitajunnasta, emme ymmärrä mikä meihin meni, mikä meitä ohjaa. Silloin ohjaksissa on kipujen turvakaarti. Sitä on joskus tarvittu ja se on edelleen töissä meillä kokopäivätoimisesti. Sen on vaikea luovuttaa valta-asemaansa. Joten tarvitaan pitkiä neuvotteluita ehkä useinkin, että nyt tämän miehistön palveluksia ei enää tarvita.
Mitä silloin tapahtuu turvakaartille? Joudumme luopumaan tutusta osasta itseämme. Se voi tuntua osittain hylkäämiseltä. Nämä osat voi laskea alas ja se voi aiheuttaa monenlaisia tunteita. Syyllisyys on yksi tunne, mikä tilanteessa saattaa nousta. Hyvästellessämme turvakaartimme joudumme katsomaan yhteistä menneisyyttä, eikä se aina herätä ylpeyttä. Syyllisyyden vierelle onkin hyvä ottaa parantavasta rakkaudesta kumpuava myötätunto. Turvakaartimme teki parhaansa kykyjemme, voimiemme ja elämäntilanteemme sallimissa puitteissa. Armoa tähän tuo se ajatus, että meillä on aina mahdollisuus muutokseen. Ja tässä hetkessä muutos on mahdollinen. Aiemmin se ei ehkä ollut. Kun rakkaus astuu elämään, muutos on mahdollinen.
Muutos tarkoittaa luopumista kivuistamme. Suojistamme. Samalla se tarkoittaa astumista herkkyyteen, haavoittuvuuteen ja rakkauteen.
Saatamme muistaa olleemme joskus sellainen. Ehkä alakouluikäisenä lapsena, tai sitäkin nuorempana. Parantavan rakkauden eheyttävässä valossa meillä on tilaisuus astua takaisin siihen olemukseen. Juuri niihin kenkiin, jotka piti joskus aiemmin hylätä. Jotka voivat olla ne kaikkein omimmat, mutta jotka kaikkien vuosin jälkeen tuntuvat hyvin vierailta.
Näitä kenkiä on soviteltava ensin varoen. Harjoiteltava turvallisessa maastossa lyhyillä matkoilla. Jotta ne asettuvat, muovautuvat ja löytävät taas uomiinsa, jalkoihimme. Nämä kengät ovat ehkä tutut lapsuudesta, mutta ne ovat kasvaneet itsemme mukana. Ne eivät koskaan hylänneet meitä. Odottivat vain käyttöönottoa.
Matka rakkauteen on parantava, mutta siinä on oltava myös armollinen kivuilleen. Hyvästeltävä ja hyväksyttävä ne ja niiden tehtävät. Samalla saamme kivuiltamme muistoksi niiden antaman viisauden.
Kun oppii todella ensin rakastamaan kipujansa, niistä voi viimein päästää irti. Todellinen rakkaus kun on vapautta. Ja se on ennen kaikkea vapautta sallia itselleen aito todellinen olemuksensa.
Artikkelin on kirjoittanut Maiju Palin ja se on julkaistu 28.8.2020 www.kultainensulka.com nettisivuilla.
Alkuperäisen artikkelin löydät täältä:
kultainensulka.com: Kun saavut rakkauteen, rakkaus saapuu sinuun.
Maijun 1.12.2022 ilmestyvän kirjan ”Trauman parantama” voit tilata ennakkoon Holvista: Tilaa tietoa, vertaistukea ja askelmerkkejä traumoista selviytymiseen
