Kotoisuuden tunne.
Tunne kuulumisesta johonkin. Liittymistä ja osallisuutta ympäröivään todellisuuteen. Yhteyttä.

Olen ihmetellyt sitä, miten paikat ja ympäristö alkavat tuntumaan kotoisalta. Sellaiselta, jossa tuntee olevansa tervetullut hyväntuulisessa ilmapiirissä.

Tätä olen kokenut viime aikoina itselleni hiukan yllättävissä paikoissa. Leppävaarassa, Lommilassa, Ikeassa, Helsingin rautatieasemalla, ehdottomasti Itäkeskuksessa… Paikat, joissa olen pyöräillyt, kävellyt tai muuten kulkenut hitaasti. Tuntuu, että tavallaan ”kasvottoman” tuntuisista paikoista on tullut lämpimämpiä, lähempänä ihmistä olevia, elämää sykkivä paikkoja.
Luulen, että tähän on vaikuttanut se, että olen altistunut itseni elämälle, liikkuvuudelle ja uusille kokemuksille. Olen havainnoinut ympäristöä ja liittynyt elämänvoimillani sen piiriin. Jotenkin kummasti tuntuu, että ympäristö vastaa minulle, on lähempänä ja elävämpänä kuin aikaisemmin. Toki on täysin mahdollista, että itsestäni on kuoriutunut avoimempi, tuntevampi ja lähestyttävämpi olento.

Jos näin on, niin tosi hyvä. Sillä sitä olen toivonut. Sen olen nähnyt mahdolliseksi. Olen kuvitellut miltä tuntuisi elää maailmassa tavalla joka on rentoa ja välitöntä. Tavalla jossa en pelkää enkä häpeä olla se joka olen… Tavalla jossa itseäni ei tarvitse korottaa, eikä myöskään pienentää. Niin, että voin kohdata kanssaihmisiä vertaisina, ystävinä. Olen kaivannut elämääni rohkeutta ja välittömyyttä sekä Kotoisuuden tuntua muuallakin kuin neljän seinän sisäpuolisessa maailmassa. Tuntuu, että nyt elän sitä.

Tajuan erään asian, joka saa minut hykertelemään ihmetyksestä. Se on:

Voin kokea todellisuuskokemuksessani sen, minkä voin kuvitella ja tuntea elävästi ”sisäisesti”. 

Ihanne, visio siitä mikä voi olla, on itsensä toteutumisen rakennuspiirustus.

Kun ihmisellä on ihanne, ihanteita, hänellä on jotakin mitä hän muovaa todellisuudekseen. Hyvin usein tämä on alitajuinen prosessi. Se voi olla myös tietoinen päätös.

Esimerkiksi:
”Tähän suuntaan otan askelia”.
”Nautin matkasta”.
”Rakastan.”
”Näen elämän kauneuden kaikessa”.
”Vaikka tapahtuisi mitä, löydän siitä lahjan”.

Tätä kaikkea saan kokea ja se on osa minun todellisuuttani. Nyt tajuan miten paljon päätöksillä on merkitystä. Näen miten paljon ihanteet muovaavat sitä minkälaista elomme täällä muotoutuvassa ja joustavassa maailmassamme on.
Ne antavat suuntaa ja fokusta.
Tietty elintärkeä osa matkaa on muuntuminen haasteiden kautta!
Jos tahdon kokea kotoisuutta syvemmin, saan varmasti kokea matkalla vieraantuneisuuden, erillisyyden, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tuntemuksia. Se on osa kokonaisuutta.

Sallimus, utelias ja hyväksyvä havainnointi tekee ihmeitä. Se, että näkee, tuntee, kokee ja havaitsee itsessä olevia reagointimalleja, taipumuksia, asenteita ja tiedostamattomuutta. Havaitseminen tekee niistä kaikista hiljalleen läpikuultavia. Sellaisia joiden muodot voi kyllä nähdä, mutta ne eivät juurikaan kosketa, tunnu missään. Ne eivät enää määritä sitä kuka olen.
Ne ovat jotain minussa.
Sisältöä.

Kun huuhtelen astiani hiljaisuuden virrassa, saan nähdä taipumukseni sen kirkasta pintaa vasten. Hiljaisuudessa on tilaa tulla näkyväksi.

Hiljaisuus on myös silmien ja muiden aistien hiljaisuutta. Lepoa kaikesta ja lepoa kaikessa.

Turvallista kotoisuutta, missä ikinä olenkin. Sen turvallista tietämistä, että kaikki loppuu aikanaan. Se on sopivaa ja luonnollista. Lehdet putoaa ja niiden ”kuolemasta”, joka ei ole kuolemaa, vaan elämää eri muodossa, versoaa myöhemmin uutta kasvua. Nyt olen tässä. Nyt olen kotonani, tässä, kehossa.

Sallin itseni altistua tuntemattomalle, raikkaalle ja uudelle. Ihmisyydelle kaikkine sävyineen ja lukemattomine tunnelmineen…

Yhteys.
Sitä olen kaivannut.
Eikä sen suurempaa ole kuin löytää, ja luoda, yhteyssiltoja erillisten yksilöiden välillä.
Siltoja minuuksien välillä.
Sinä olet sinä.
Minä olen minä.
Yhdessä olemme.

Kirjoittaja Wille Kuosmanen