Ihmisenä tässä ajan ja paikan tarinassa koen välillä puutteellisuuden tuntemuksia. Jotain tuntuu välillä olevan liian vähän tai jos on, niin jollain lailla vääränlaista. Ihan jo pukeutuminen tuottaa välillä tuskaisuutta. Kun pihalla on pakkasta parikymmentä astetta ja toppatakki ja -housut on sopivuutta, niin kauppavisiitillä huomaakin hikoilevansa kuin sika jouluna, siellä kyökin puolella, vähän alempana. Just siellä.
Hankaluutta, puutteellisuutta. Ihmiset paskoo omaa elämäänsä mahdollisimman monipuolisesti, siinä sivussa vähän toistenkin elämänlankoja saadaan solmeiltua… Ja toki nämä aikojemme vitsaukset, rutot sun muut kulkutaudit kurittavat kansaa näkymättömillä lonkeroillaan. Kaatuu päälle. Korttitalo luhistuu tuulessa… Nuoriso tappaa toisiaan tuossa ihan nurkilla, ihan siinä sairaalan pihalla. Kuseksii päälle ja laittaa paukkupommeja persuksiin. Anteeksi elämä. En tahtoisi kirjoittaa tälläisiä… Mutta joku vietti vetää kirjoittamaan sitä, mitä tuutista tulee… Välillä väsyttää. Väsyttää olla ihminen. Väsyttää elää tässä kehossa näiden muiden kehojen keskuudessa.
Samalla tiedän, että tämä on kuin unta. Ei tämä ole niin todellista kuin me luulemme.
Tämä uni voi olla toisenlaistakin. Se usein onkin. Se vaikuttaa paljon, miten tätä maailmaa katselen. Se vaikuttaa hyvin paljon. Välillä maailma, jossa elän, on täynnä ihmeitä. Maailma on elävää ainesta, pienen pientä väreilevää todellisuushiukkasta, joka muotoutuu tajuntani, tajuntamme mukaan, ja näin tehdessään toteuttaa fantasiaamme, luomiskertomustamme. Sitä, mitä me kanssaluomme kaiken aikaa.
Ihminen luulee usein, että hänellä ei ole paukkuja. Että hän on merkityksetön palikka isossa laarissa, miljoonien muiden samankaltaisten palikoiden lomassa. Niistä voi ottaa jonkun ja käyttää mun sijasta. ”Mulla ei ole mitään merkitystä tähän kokonaisuuteen.” Olen hyttysenpaskaa kosmisessa valtameressä…
Ja sitten on sen vastakuvana tietysti massiivinen MINÄ MINÄ MINÄ. Mua varten kaikki. Luomakunnan kuninkaallinen. Vaikkakin, harmi kyllä, kruunaamaton sellainen. Siihen täytyy tulla muutos. Lakiuudistus! Tarvitsen enemmän. Isompaa ja komeampaa. Enemmän näkyvyyttä, tunnustusta, valtaa, rikkautta ja kaikenlaista mahtavuutta!!! Muahhahhahhaa!!! Olen maailman herra. Ja muut hyttyset palvelee mua. Tietty. Koska olen sen arvoinen.
Poni lähti laukalle, myönnetään. Mutta mitäpä sillä väliä. Antaa mennä, kun sormet välillä näitä aakkosia näinkin rytmikkäästi näpyttelevät. Sanovat, että on hyvä purkaa tuntojaan, ettei patoudu sisimpään… Siispä tämän tarkoituksena lienee sisäinen ilmastointi. Hiukan päästelen höyryjä ja purnaan aikani, niin jaksan taas olla kuuliainen hyväntahtoinen hölmö. Teen pienen osani kosmisen talousrattaan pyörinnän varmistamiseksi. Kannan korteni kekoon. Tai ainakin esitän, että teen niin.
Oikeasti tahtoisin vaan levätä. Selvitellä, että mitäs hittoa tässä nyt oikein tapahtuu.
Mitä tämä kaikki oikein tahtoo kertoa?
Keitä me olemme ja mikä meidän tehtävä täällä on?
Onko meillä joku merkitys?
Kuinka voisin olla avuksi?
Mitä minä voisin tarjota toisille?
Mitä voisin antaa?
Olen kokenut, että ihminen voi olla elossa. Olen saanut kokea elämäni väreissä. Olen saanut kokea elämäni musiikkina. Olen saanut kokea elämäni äänenä. Olen saanut kokea elämäni elokuvana. Tarinana, jolla ei ole loppua. Toki on useita näytöksiä, useita lukuja elämäni kirjassa, mutta jokaisen pisteen jälkeen näyttää tulevan jotain uutta. . .
Loppuuko tämä koskaan?
Koen, että elämä sykkii kehossani.
Kun en tiedä ja olen avoimesti tietämättömyyteni äärellä tuntuu, että jotain olennaista on käynnissä.
Tämä maailma tarjoaa aina jotain. Aina jotain muuta, aina jokin uusi kiinnostava asia, ihminen, paikka ja kokemus. Kaikessa on kuitenkin hienovarainen vaillinaisuuden leima. Jos ei muuta, niin se tosiasia, että jokainen kokemus muuntuu, tavallaan loppuu ja huomio siirtyy seuraavan koettavan ilmiön ääreen.
Päivät seuraavat toisiaan ja vuodet vierivät ja planeetta pyörii.
Mikä on minun tehtäväni täällä?
Mikä on mun missio?
Kuuluisuus ei kiinnosta. Mitä siitä saa? Miksi tavoitella tyhjää?
Taidejutut ei nappaa. Maailma hukkuu jo nyt kaikkeen.
Erikoisuudentavoittelu ei nappaa. Sen mukana tulee väistämätön erillisyys ”tavallisista”. Olen ihan samaa kuin kaikki muutkin. Mutta omalla tavallani tietty. Eli kuitenkin jotain erikoista minussakin on. Mutta se on jo. Sitä ei tarvitse tehdä ja tavoitella.
Mistä saisin virtaa tavoitella jotain? Talo olisi kiva rakentaa, mutta tiedän, että sekin tuo tullessaan puutteita ja huolia. Siitäkin pitäisi pitää huolta, kunnostaa, ylläpitää, parannella. Ja ajan hammas nakertaisi sitäkin taloa joka ikisenä päivänä. Puiden siemenet leijailisivat sadevesikouruihin ja löytäisivät sopivia koloja mihin juurtua. Hiljalleen luonto ottaa omansa. Sen, minkä ihminen on lainannut.
Jos lainaamme luonnolta, niin miksi maksamme ihmisille? Miksi maksamme pankeille? Miksi toiset voivat rakentaa talon ja omistaa maata ja autoja. Miksi toiset joutuvat velkavankeuteen vuosikymmeniksi, jos erehtyvät lainaamaan rahaa vaikkapa sitä hienoa ja itselle turhan kallista autoa varten? Jokaisen keho muuttuu kuitenkin samanlaiseksi mullaksi tai tuhkaksi jossain vaiheessa. Toiset asuvat pakolaisleirin kosteissa ja kylmissä teltoissa viiden lapsensa kanssa samalla, kun toiset asuvat kolmensadan neliön kartanoissa yksinään tai perheen kanssa.
Minulle tämä maailma on jollain tavalla mysteeri ja kuin palapeli, josta koetan saada jotain tolkkua. Vaikea käsittää. On vaikea ymmärtää. Siksi olen välillä luopunut tarpeesta ymmärtää ja olen antanut asioiden vain olla niitä sen kummemmin analysoimatta. Ne ovat joka tapauksessa mitä ovat.
Pallo pyörii pähkäilen minä sitä tai en.
Luopuminen on tullut tutummaksi tässä kuljeskellessa. Moni asia on kertonut minulle, että muutos on väistämätöntä ja että lumi sulaa kevään tullen. Puut vihertävät ja kohta taas ruskan värit hehkuvat ja maahan varisee kesän loistoa.
Jotenkin tuntuu, että luonto ja luonnossa oleminen ovat parhaimpia asioita, mitä voi itselleen antaa. Tuntuu, että silloin kun olen luonnossa, ei mielessä pyöri ylimääräistä. Saan olla yhteydessä siihen mikä on. Tässä istuessani kuulen tuulen äänet ja tajuan, että ehkä olen romantisoinut luontoa. Ehkä olen antanut sillekin arvoa millaista sillä ei oikeasti ole. Sitähän mieli tekee… Arvottaa ja nimeää asioita ja ilmiöitä. Kaikkea mikä on. Kaikesta tehdään jotakin. Ymmärrettävää. Laitetaan se laatikkoon ja nimilappu päälle. Sivistyneen ihmisen muoto on neliskulmainen. Laatikko.
Olen välillä niin kyllästynyt ja väsynyt tähän muotoon.
Laatikkoon. Kaipaan jotain elävämpää. En halua kuolla väsyneenä.
Tahdon olla elossa. Miten täällä tulee elää, jotta voi olla väreissä?
Yksinpuheluahan tämä on, mutta kirjoitan tänne, koska tuntuu, että saan paremmin virtaamaan, kun on joku jolle sanani osoitan. Oikeastaan haluan vain olla elossa. Haluan tuntea, että olen tässä. Että elämä tapahtuu ja se on hyvä. Olen osa kaikkea ja kaikki on osa minua. Tajuan, että olen jossakin määrin hämmennyksen tilassa. Jokin minussa on ihmeissään: Mitä täällä tapahtuu? Mikä pointti tässä on?
Näen pikkupojan, joka on tullut äidin pyörän takaritsillä uuden päiväkodin pihaan. Päiväkodin, jossa ei ole yhtään tuttua ihmistä ja jossa on ensimmäistä kertaa. Äiti lähtee ja poika jää. Tunnelma on aistittavissa, kuvia en erota, muuta kuin jäätelöä lasikipoissa. Valkoisia neliönmuotoista paloja vaniljajäätelöä. Jollakin on syntymäpäivät. Näen punaisen puisen aidan, joka reunustaa pihaa. Vaaleaa hiekkaa maassa. Lähistöllä näkyy silta metallikaiteineen. Junarata kulkee vieressä myöskin. On kesä. Vahakankaisen pöytäliinan tuoksu ja paksut tahmaiset vahaväriliidut. Tarttuvat paperiin ja kun liidun nostaa kuuluu naps! Paperi nousee hiukan mukana. Painelen uudestaan ja uudestaan, jotta saisin kuulla sen äänen. Tummansinistä. Väri kädessäni on tummansininen.
Minua on viime päivinä kiinnostanut muistaa lapsuudestani enemmän. Joku siellä vetää muistamaan tunnelmia, sitä miten olen kokenut maailmaa. Ilokseni huomaan, että saan flashbackeja, haikuja menneen maailman lumouksista. Varmasti niillä on joku paikka minussa ja toivotan tervetulleeksi sisäisen elokuvani kaikki hahmot. Kotinäytös tarjolla tänään.
Tiedostan, että hukassa ja eksyksissä oleva osanen minussa on myös lapsen muotoinen.
Se on ehkä piiloutunut neliönmuotoiseen laatikkoon. Onneksi kansi on auki ja laatikosta voi rakentaa vaikkapa leikkikodin!
Tämä kaikki jatkuu, kuten aina ja mitään ei tapahdu.
Mitään ei tapahdu häiritsee välillä. Se loputon järkähtämätön hiljaisuus. Se, josta kirjoittaessa alkaa näkymään kultaista välkettä näytöllä. Se, joka tuo spontaanin naurun sisuksistani ja saa kehoni värähtelemään. Se, joka on tässä ja nyt, aina ja se jota kuitenkin oudosti kaipaan… Se, jonka ääreen uppoudun jokaisena yönä, kun saan mennä levolle. Se tuntematon, joka ottaa kaiken vastaan ja jossa kaikki tapahtuu. Kaikki tapahtuu.
Mä en tajua ja se lienee onneni. Saanpahan silti avautua.
Ai niin… Niihin yksinkertaisiin iloihin 🙂
Niihin syvennytään jatkossa lisää. Siitä mun onni muodostuu. Pienistä hetkistä. Kyvystä tuntea ja olla tässä. Hengityksestä. Hengityksestä… Aina vaan uudesta hengityksestä. Ja siitä ihmeellisestä itseohjautuvuudesta, joka tätä vaikuttaa ohjaavan. Nälkä ohjaa syömään. Väsy ohjaa nukkumaan. Yksinäisyys ohjaa yhteyteen… ja sitä rataa.
Hyvin tämä menee.
Antaa mennä vaan omalla kiertoradallaan.
Pyöritään mukana.
Laitan julkiseksi höpinäksi ihan vain kunnioittaakseni erään ystäväni opetusta sensuroimattomuudesta. Hän kun teki aikanaan sarjakuvakirjoja, joissa ei kumittanut tai poistanut mitään. Sinne vaan jälkiä, joista muovautuu itsekseen tarina kuvineen ja teksteineen. Mun mielestä kokeilemisen arvoinen idea.
Sympatiseeraan.
