Mitä miettii? No kaipa sitä, että vaikea on uskoa, että maailmassa on pahuutta. Jotenkin se vaan tuntuu täysin käsittämättömältä ja oudolta. Olen saanut jonkun ”tällin” joskus ja se muutti sisäistä kokemistani hyvin syvällisellä tavalla. Sain kokea jumalallista rakkautta ja todellisuutta tavalla, joka sulatti minut osaksi kaikkea mikä on. Tai eihän se sulattanut, vaan olin jo ollut sitä aikaisemminkin, kuten kaikki ovat, mutta en vain ollut nähnyt, tuntenut, havainnut sitä yhteistä olemassaolon ihanuutta. Suoraan sanottuna minusta tuli rajaton, täysin ehdottoman ja pyyteettömän rakkauden läsnäolossa. Olin ja olen osa sitä. Tätä. Kuten olet sinäkin. Koen, että todellisuus on todellisuutta riippumatta siitä, mikä on meidän havaintomme siitä. Voimme kokea asioita monella tapaa, ja koemme asioita monella tapaa. Jopa saman inkarnaation aikana kokemus vaikkapa lähimetsästä saattaa olla kuin eri maailmasta. Lapselle lähiluonto voi olla iso ja ihmeellinen paikka täynnä ihmeitä ja tutkiskeltavaa. Aikuiselle se voi olla muutaman puun kansoittama läpikulkupaikka…

Niin, se rakkaus, kirjaimellisesti myöskin valo, ja se tosiseikka, että minä olen erottamaton osa sitä/tätä kokonaisuutta… Että olen kuolematonta mysteeriä… Että tiedän fyysisen kehon kuolevan ja maatuvan tai palavan tuhkaksi tai mitä sille käykään tällä kerralla… Ja kuitenkin minä olen.

Tämä on jostain syystä itselleni vähän sellainen päähänpinttymä, pakkomielle, josta haluaisin puhua, kirjoittaa, kommunikoida… Olla todellinen tämän kanssa. Niin… kai sitä kaipaa, että minut nähtäisiin sellaisena kuin olen. Tuntuu, että olen tavallaan elänyt ”salaisuuden kanssa”, salaisuuden, joka on kaikille täysin avoinna aina ja kaikkialla, mutta jota ihmiset silti eivät näytä useinkaan huomaavan. Olemme niin kiireisiä tekemään ihmisjuttujamme, että ajaton itsemme on mahdollisesti jäänyt hiukan sivummalle kokemuskentässämme. Ja sille on varmasti syynsä. Se on ok. Huomaan, että hiukan kaipaan ihmisiä joiden kanssa voi kommunikoida niistä syvimmistä jutuista. Kaipaan saada heijastuspintaa… Kaipaan saada tulla kuulluksi ja nähdyksi ja kaipaan saada nähdä ja kuulla toista ihmistä sellaisenaan. Eli jos sua kiinnostaa vaihtaa joskus hetkinen mun kanssa, niin älä epäröi ottaa yhteyttä 🙂

Joo, ja olenhan näitä aarteiden äärellä olemisen hetkiä ilokseni saanut kokea ihm(eell)isten kanssa. Niistä hetkistä tuntuu, että saa ravintoa. Tuntuu, että jokin voima minussa saa laskeutua ihmisyyteen ja maailmaan sellaisella tavalla, joka on mahdollista vain kokemuksen kautta. Yhteisen, jaetun kokemuksen kautta.

Oi kyllä. Tässä sitä ollaan. Henkiolento(ja) ihmiskokemuksessa. Huhhuh! Aivan järkyttävän ihmeellistä. Minulla on tämä keho, jonka kautta voi tehdä asioita. Keho, joka muuttuu ja tarvitsee kaikenlaista. Nytkin on jo myöhä ilta ja tiedän, että olisi hyvä mennä nukkumaan, mutta kirjoittaminen viehättää nyt enemmän.

Minulla on mennyt ja varmaan menee jatkossakin energiaa siihen, että jollain tavalla yritän saada jotain tolkkua siitä, mitä täällä oikein tapahtuu. Mikä tämä maailma on? Tuntuu täysin käsittämättömältä niin monella tavalla. Tiedätkö sen tunteen, kun matkustaa lentokoneella itselleen vieraaseen maahan. On ilta ja alapuolella näkyy loputtomasti taloja, vesistöjä, puita, teitä, kaikkea ihmisen ja luonnon ilmentymää… Ja, kun laskeutuu fyysisesti sinne lentokentälle, astelee ulos koneesta ja on konkreettisesti itselleen uudessa maassa… Siinä on tietämättömyyden tilassa. Ainakin minä olen. Avoimena sille mikä on. Avoimena havainnoinnille. Tunnustellen miltä täällä tuntuu…

Jokin minussa tuntee ”paikantunnun”. Sen miltä atmosfääri tuntuu. Ilmapiiriksikin kutsutaan sitä jotakin, joka on ja vaikuttaa, ja jonka voi tuntea vaikka silmin ei katselisikaan. Koen, että olen fyysistä kehoani laajempi otus tai jokin, joka aistii isommalta alueelta kuin mitkä ovat fyysisen kehon rajat. Koen, että jollain lailla voin laajentua ja supistua tuntevalla ja havaitsevalla olemuspuolellani. Että voin tavallaan sulautua ympäristöön, olla osa sitä ja se on osa minua.

Tämä on ollut osa minua kauan. Ehkä sitä kutsutaan herkkyydeksi? No, joka tapauksessa sitä on. Koen ja aistin ympäristöä osana itseäni. Vähän kuin muurahaispesässä kuhisee ja se toimii yhdyskuntana. Se on kokonaisuus, joka toimii yhteyden kentässä. Sama homma ihmisten kanssa. Me ollaan aina osa suurempaa kokonaisuutta, luomakuntaa… Me ei olla vain yksittäisiä muurahaisia juoksentelemassa miten sattuu ilman mitään pointtia… Yhteistyöllä tapahtuu monia kivoja asioita ja saadaan konkreettisia asioita aikaiseksi.

Tätä yhteistyötä arvostan suuresti. On ihmeellistä saada kokea miten jotain uutta avautuu ihmisistä, kun sille antaa mahdollisuuden. Vaikkapa musiikin ja laulun muodossa.

Jos on tottunut soittamaan itsekseen ja sitten soittaakin yhdessä tois(t)en kanssa, niin onhan se ihan uusi ulottuvuus maailmasta!

Olen tottunut olemaan ihminen itsekseni, ”pärjäilyn kruunaamaton kuningas” ja se on ok. Koen, että haasteeni ja mahdollisuuteni on avautua yhteydelle toisten kaltaisteni kanssa. Olla ihminen toiselle. Siitä tunnen saavani merkitystä. Kun on saanut viettää iltaa, viikonloppua tai vain aikaa hyväsydämisten ihmisten kanssa niin eipä sitä kysele tarkoituksen perään… Se on ilmeistä. Tässä itsessään on tarkoitus. Se, että saamme jakaa ja olla yhdessä on merkityksellistä. Se, että saamme olla juuri sitä mitä olemme ja voimme omasta turvallisesta kohdasta kohdata toisen, toisia olentoja. Nämä hetket ovat minulle ”pyhiä hetkiä”, jotain todellista.

Sitten on näitä kaikenlaisia uutismaailman juttuja, jotka tuntuvat välillä käsittämättömiltä. Tiedättehän ahneus, valta, aseet, sota, voitot, uhkat, bruttokansantuote (no, siitä ei ole enää viime vuosina vaahdottu samaan tapaan kuin joskus aikaisemmín…) ja tietty nämä viimeisimmät villitykset… Maailma, joka on täynnä uhkakuvia ja katastrofia, jos ei nyt ole käynnissä niin tulossa kovasti…

Kontrasti sisäisen havainnon ja ulkoisen maailman välillä tuntuu välillä olevan olemassa. Koen, että elän erilaisessa todellisuudessa kuin mitä maailma kehoni ulkopuolella ilmentää.

Ja varmaan yritän tulla sinuiksi sen kanssa. Hyväksyä sen, että maailma muovautuu tässä eläessä. Hyväksyä sen, että täällä tapahtuu asioita, joihin minulla ei ole osaa puuttua. Että maailmassa näyttää olevan pahuutta ja johdonmukaista suunnitelmallista sellaista toimintaa. Olen lukenut kirjan (tai ainakin sen kannen) nimeltä ”Maailmankaikkeus katoaa”. Ja se jollakin kummalla tavalla on antanut tilaa kokemusten hetkelliselle ja muuntuvalle luonteelle. Kaikki rakennukset ovat jossain vaiheessa maata jälleen. Niin myös minun kehoni on oleva pala maata. Eikä siihen mene edes lopulta niin kovin kauaa. Maailmassa on ollut sotia ja hävitystä varmaan lähes aina. Ei tämä ole mikään paratiisi, ollut pitkään aikaan. Vaikka täällä toki saa kokea myös sen kaltaista olemassaoloa. Se, että maailmankaikkeus katoaa, lohduttaa ja antaa perspektiiviä. Antaa tilaa hyväksyä väistämätön ja muuttuva muotojen maailma. Ja paradoksaalisesti, kun hyväksyn tämän kehon väliaikaisuuden, saan kokea jotain ajatonta ja muotoa vailla olevaa. Oikeastaan en edes koe vaan olen se. Tämä.

Ei minun tarvitse tehdä sitä mitä olen. Se on jo. Olen.

Maailma sen sijaan on menossa kohti jotain tai tulemassa joksikin koko ajan. Jokainen tekomme täällä vaikuttaa jollain lailla siihen mitä täällä tapahtuu, minkälaiseksi maailmamme muovautuu. Myös tekemättä jättäminen on teko. Sekin vaikuttaa. Sanomattomat sanat vaikuttavat. Tekemättömät teot vaikuttavat. Kysykää vaikka lapselta, joka ei ole nähnyt toista vanhempaansa vuosikausiin, ehkä jopa koskaan. Silloin tekemättömät teot ja sanomattomat sanat ovat vaikuttaneet poissaolollaan suuresti pienen ihmisen maailmaan.

Ja myös ääneen sanotut asiat, tunteet, välittäminen… Se, että rakastaa ja tahtoo toiselle hyvää, se vaikuttaa.

Ehkäpä kirjoitan näitä sanoja sen vuoksi, että voisin olla todellinen, että voisin elää ja ilmentää jotain siitä mitä olen. Jakaa siitä itselleni todellisesta ja merkityksellisestä kohdasta käsin elämää sun kanssa. Että ei vaan vahingossa kävisi niin, että elämä kutistuisi töissä ja kaupassa kulkemisen välimaastoon ja vuodet vierisivät… ja ennen kuin huomaisinkaan niin kah! – siinähän se arkun kansi narahti just kiinni! Se oli lorun loppu.

Elinkö? Olinko autenttinen?
Uskalsinko rakastaa? Uskalsinko olla avoin rakkaudelle?
(Uskalsinko olla haavoittuva?)… Oliko minulla lahjoja, joilla olisin voinut auttaa tai ilahduttaa jotakuta toista? Pidinkö itselläni vai jaoinko toisellekin?

Koen, että nyt on hyvä hetki kysellä noita kysymyksiä ja koettaa elää sen mukaan, että olisi helppoa kuolla, kun sen aika on. Ja sehän voi tietysti koittaa koska tahansa. (Vaikka jokainen varmaan suhtautuu siihen niin, että se tapahtuu vain toisille, ei minulle ;))

No, nyt olo on muutamaa sanaa kevyempi ja menen nukkumaan hyvillä mielin. Olen saanut tuulettaa sanallista arkkuani, jopa na(u)rahtaa muutaman kerran ja nyt on sellainen ”linjassa-oleva” olo. Kohta vaakalinjaan vetää vatupassi… Ah, nautin siitä jo nyt.

Kiitos, mikäli luit näitä sanoja. Arvostan ja kiitän. Oli ilo kirjoittaa.

”Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha”.
– Ihmeiden oppikurssin alkusanat

Kirjoittaja Wille Kuosmanen