Kävelessäni eteläkarjalaisella mäntykankaalla viimeiset hangenrippeet sulavat ympärilläni, saappaat solahtavat lumeen vastuksetta. Kun samanaikaisesti ensimmäiset kangasvuokot avaavat nuppujaan ja sitruunaperhoset lentelevät kaksittain ja kolmittainkin, voi sanoa kevään voittaneen. Muutaman tunnin kävelyretki on takana, istun kaatuneelle männynrungolle ja riisun saappaat ja sukat jalasta. Tiedän jo etukäteen, että paljasjalkainen kokemus metsämaasta ei tule olemaan sama kuin ennen.

Muutama päivä ennen metsäretkeä luin Maria Nordinin twitter-päivityksen, jossa hän muistutti käsitteestä holobiontti. Käsite on biologiassa verraten uusi periytyen 1990-luvun alusta, ja ihmisen kohdalla se tarkoittaa kehomme ja lajirikkaan sekä biomassaltaan merkittävän mikrobiomimme muodostamaa kokonaisuutta. Ihminen on siis holobiontti. Jäkälien kohdalla holobionttisuus näyttää erityisen selkeältä: levä- ja sieniosakas muodostavat toimivan jäkäläkokonaisuuden eli sekovarren.

Päivä ennen retkeä tutustuin ET-lehden artikkeliin (julkaistu 13.4.2021), jonka valossa lukija epäilemättä vakuuttuu metsien terveyshyödyistä. Mielenkiintoisimmillaan artikkeli kertoi asioista, jotka vaikuttavat suoraan mikrobiomiimme ja sitä kautta vastustuskykyymme. Männyistä haihtuvat öljyt eli fytonsidit vaikuttavat aivoissamme alueisiin, jotka liittyvät mielialaan ja muistiin. Fytonsidien matka aivoihin kulkee nenän kemiallisten reseptorien kautta nieluun ja keuhkoputkiin, eikä keuhkojenkaan mikrobiomi jää varmastikaan vaikutuksitta. Automaattisesti herää kysymys, mitä tekevätkään kuusesta tai vaikkapa katajasta haihtuvat yhdisteet.

Kuluvan viikon maanantaina kävin etsimässä erään seurueen mukana kangasvuokkoja Kymenlaaksossa. Alueen kallioperä on tyystin erilainen kuin nykyisessä asemapaikassani Etelä-Karjalassa eli se koostuu miltei kokonaan rapakivigraniitista. Tämä merkitsee käytännössä sitä, että kasveille ja maaperämikrobeille on tarjolla ylenmäärin kaliumia, hampaillemme fluoria ja rakennusten sokkeleihin radonia. Huomasin eräässä korpimaisessa kuusikossa kulkiessani, että tällaista havumetsän tuoksua ei voi tuntea missään muualla Suomea! Olen viettänyt käytännössä koko lapsuuteni rapakivialueella, joten sekä oma mikrobiomini että kymenlaaksolaisten metsien mikrobiomit välittävät yhteistoiminnallaan ne aistimukset, jotka kertovat milloin kuljen kotimetsissä.

Yhdessä kohdassa rohkenen olla eri mieltä ET-lehden artikkelin laatijoiden kanssa: metsätyypillä täytyy olla jokin erikoinen vaikutus ihmisen immuunijärjestelmään. Onhan niin, että mitä rehevämpi metsätyyppi, sitä enemmän sen mikrobiomin lajisto poikkeaa karun maan vastaavasta. Lyhyesti: sen metsän lauluja kuulet, jonka juurilla kasvoit.

Puolisen tuntia on kulunut männynrungolla istuessa, seinä- ja kynsisammalien sekä neulasten liukenevia aineosia on siirtynyt ihoni läpi. Vetyioneja on poistunut jalkapohjien kautta ja ne ovat korvautuneet vastakkaisen sähkövarauksen omaavilla partikkeleilla. Huomaan, että kanervan versot pysyvät yhä kuin liimattuna kangasmaastoon. Siinä on oma osansa lumihomeella (Microdochium nivale). Mitenköhän lumihome vaikuttaa ihmiseen kulkiessaan ihon läpi, vai jääkö se heti immuunipikapuolustuksen haaviin kiinni? Mietin vielä kymenlaaksolaisten punarintojen helkytystä rahkaisen korpipuron säestämänä – ja lähden tallustamaan autolle. Näihin kysymyksiin palataan vielä jossakin yhteyksissä.

Kirjoittaja Matti R. Kouvo

Karhun luonteella ja kiertoilmaisunimellä (= kouvo) varustettu metsien kaikkiruokainen kulkija, joka palvelee henkistä yhteisöä ajoittain kriittisellä, mutta hyväntahtoisella murinalla.

Facebook: Hylkeenharmaa Haukijahti

www.kymielamanvirta.fi/blogi