Tällä päivälle oli maailmalla ladattu suuria odotuksia; odotettiin enemmän tai vähemmän yleisesti, että virasta lähtevä Amerikan Yhdysvaltain presidentti menee seurueineen Capitol-kukkulalle, tempaisee mikrofonin virkavalaansa vannovan seuraajan kädestä, sammuttaa ’kollegansa’ teleprompterin ja julistaa poikkeustilan – siten, että koko maailma saa avoimesti tietää. Kävi kuitenkin niin, kuten arvasin ennakolta, että järjestelmä jatkaa toimintaansa. Se mitä reaalimaailmassa tapahtui oli se, että keskuuteemme muodostui yhä uusia lampaiden ja vuohien osajoukkoja, jotka ravitsevat itseään yhä suuremmaksi käyvien jyvä- ja akanavuorien antimilla…

Olin valinnut saman päivän matkapäiväksi – täytyi toimittaa koko joukko asioita pk-seudulla, joita olin lykännyt. Matka täältä Kaakonkulmalta alkoi mainiosti: viimeistään Taavetin kohdalla pilvisyys muuttui auringonpaisteeksi, ja sain otettua muutaman mainion kuvituskuvan. Pyhtään ja Loviisan kohdilla auringonpaiste kirvoitti pelloista vuoden ensimmäiset kevättalven sumut, mikä raikasti ilmapiiriä entisestään. Porvoon öljynjalostamoiden kohdalla näkyivät kuitenkin niin sanotusti taivaan merkit.

Tuskin olen ainoa, jolla viimeistään Sipoonlahden moottoritien sillan kohdalla kaasujalka alkaa puristua kohden lattiaa. Monesti olen yrittänyt välttää tuota reaktiota, mutta sopeutuminen vallitsevaan tilanteeseen kartanon kokoisten volvojen koskessa vaatii veronsa. Jo tässä vaiheessa mereltä vyöryvä sumupilvimassa peitti taivaat – vai oliko kyse todellisesta sumupilvestä vai jostain muusta, se mietitytti ensimmäisen kerran. Lumi oli kuitenkin vallannut Helsingin, kuten 2010. Kyse ei ole mistä tahansa lumesta, vaan jauhokastikkeen tapaisesta, sementin kaltaiseksi kovettuvasta kadunrakennustuotteesta, joka muotoutuu kylpyammeen tapaisiksi kouruiksi, kun joku jättää autonsa pariksikin päiväksi kadunvarteen.

Vanha reitti oli tukittu tietyöllä, joka lienee samassa paikassa vielä parinkin vuoden kuluttua. Täytyi oikaista Tukkutorin kautta, onneksi vanha työmaani sijaitsi siellä. Kansanauto vaappui sohjossa kuin viikkoja vedettä kulkenut kameli; olin saapunut Muumimaailmaan, jossa lunta ei aurata ilmastosyistä. Kaupunki oli oudon hiljainen parhaaseen keskipäiväruuhkaan nähden. Suuri osa jalankulkijoista ja osa pyöräilijöistäkin näytteli Naamioitua Kostajaa. Ehkä tällaista ei ollut Keskiajan itsensäruoskijoiden kulkueissa, sillä heidänkin matkaansa sääteli jokin korkeampi tarkoitus. Nyt tuli mieleen lähinnä hajamielinen sopulilauma, joka oli yksinkertaisesti unohtanut, missä sijaitsee se kuilu jolta on tarkoitus loikata perikatoon.

Olen syntynyt Helsingissä ja asunut pk-seudulla viidellä vuosikymmenellä, silti en muista vastaavaa, kirjaimellisesti harmaana satavan mentaalisohjon päivää. Olen lukenut kertomuksia Suomen luovutetun alueen kirkoista, joita oli käytetty käymälöinä Talvisodan jälkeisenä aikana. Helsinki näytti retkipäivänä samanlaiselta, joskin miehittäjänä ovat olleet ’vain’ kokeelliset arkkitehdit ja täydennysrakentajat. Missä ennen kasvoi muutama vaahtera puiston paikkaa merkaten, siinä kasvoi nyt sädesieni puoliksi kuivatussa sementissä…

Kuvailin siis tunteita, mitä vanha kotiseutu oudossa maailmantilanteessa herätti. Uskon, että aurinkoisempi päivä Helsingissä ei olisi muuttanut paljoakaan suurta kuvaa. Ne ajatukset, jotka tunteina heijastuivat, olisivat saaneet vain vivahde-eron. Nuo kävelevät, pyöräilevät ja autoilevat (pan)suolapatsaat tekivät minuun tällä kertaa lähtemättömän vaikutuksen – tiedättehän: se dystooppisen tieteiselokuvan viimeinen kohtaus, jossa ihmisen aika päättyy tavalla tai toisella. Olen kuitenkin varovaisen toiveikas ja toivon, että pystymme jonakin päivänä retusoimaan tuota kuvaa.

Kirjoittaja Matti R. Kouvo

Karhun luonteella ja kiertoilmaisunimellä (= kouvo) varustettu metsien kaikkiruokainen kulkija, joka palvelee henkistä yhteisöä ajoittain kriittisellä, mutta hyväntahtoisella murinalla.

Facebook: Hylkeenharmaa Haukijahti

www.kymielamanvirta.fi/blogi